Istun maassa makaavan männynrungon päällä ja katselen edessäni avautuvaa metsämaisemaa. Kuuntelen mäntyjen naksutusta ja mietin tulevan kesän mustikka-apajia.
Kaareva istuimeni on kova istuinluita vasten. Taas unohdin taiteltavan alustan matkasta, koska lähdin metsään niin innoissani. Varmistin kyllä kymmeneen kertaan, että muistikirja ja kynä ovat mukana, ne ovat kimmokkeeni hypätä saappaisiin ja suunnata saaren syvyyksiin.
Vihdoin löydän hyvän asennon ja avaan mustekynäni. Käännän muistikirjasta esiin tyhjän sivun.
Sanat virtaavat paperille, hetkessä on kaksi sivua täynnä. Istun aloillani ehkä parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana saappaani jättävät painanteet metsänpohjaan. Kävelen jonkin matkaa syvemmälle metsään, kunnes löydän kutsuvan kallionkumpareen, joka on kuin tuoli.
Tykkään vaihdella kirjoituspaikkaa, koska liike ja uusi näkymä herättävät uusia ajatuksia.
Ympärilläni on alkukesän mäntymetsä, joka tarjoaa virikkeitä kirjoittajalle ja herättää kysymyksiä. Mikä on tuo ääni, joka vaikuttaa tulevan männyistä? Kuinka kauan sammaleelta kestää palautua minun painostani?
Mistä kaikki alkoi?
Kiinnostuin luontokirjoittamisesta, kun opiskelin kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja törmäsin Maarit Nisun graduun Kirjoittaja metsässä: luontoelämykset kirjoittamisprosessin osana. Tutkielmassaan Nisu tutkii luontoelämysten ja luovan kirjoittamisen yhteyksiä ja sitä, miten luonnossa oleskelu edistää kirjoitustyötä.
Liikkumisen lomassa Nisu kirjasi tuntojaan ja kokemaansa vihkoon sekä valokuvasi inspiraation tueksi. Kotona hän kirjoitti muistiinpanonsa puhtaaksi, kehitteli tekstejään, luki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sekä ratkoi retkillä esiin tulleita kysymyksiä. Nisun kutsuu tuotoksiaan ja työskentelymetodiaan Metsäpäiväkirjaksi.
Luin Nisun gradua mökin terassilla erään syyslomani alkupuolella ja vilkuilin lukiessani takapihalta alkavaa metsää. Jotakin tällaista haluan kokeilla, jo tänään! Aiemmin samana vuonna olin toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni metsäretkestä, jolla meditoin ja luin kirjaa. Miksi en siis kirjoittaisikin metsässä?
Tein tuon syysloman aikana useita retkiä mökkisaaren metsään ja kirjoitin havaintojani. Kirjoitin tajunnanvirtaa, vaihtelin paikkoja ja kirjasin ylös retkillä nousseita kysymyksiä. Nisu jalanjäljissä tehty harjoituskokeilu sai nimekseen Saaripäiväkirja.
Kirjoitusretkilläni aistini virittyivät ja metsä tuli kirjaimellisesti iholle. Hämähäkinseitit takertuivat kasvoihin. Kuiva oksa rasahti kovaäänisesti. Koko ajan olin jotenkin valppaana, varuillani. Ehkä siksi, että metsässä olin tietoisesti havainnoimassa, toisaalta tein kirjoitustyötä vieraassa ympäristössä, jonka kaikki sopukat eivät olleet tuttuja. Tulin tietoiseksi jokaisesta askeleestani. Pitkään jatkuneet sateet olivat kertyneet sammaliin, askeleet piti asetella tarkkaan kallioisissa kohdissa, etten olisi liukunut alas.
Luonto + kirjoittaminen = hyvinvointia 💚
Luontokirjoittaminen on minulle nykyisin tärkeä kirjoittamisen muoto ja palautumiskeino. Keväästä syksyyn teen kirjoitusretkiä kodin ja mökin lähimetsiin, luontoaiheiset kuvat ja tekstit puolestaan innoittavat kirjoittamistani ympäri vuoden.
Alkuun raahasin läppäriäni metsään, mutta kun uskalsin siirtyä muistikirjaan ja kynään, luontokirjoittamiseni sai uusia ulottuvuuksia. Tästä siirtymästä on paljolti kiittäminen kirjallisuusterapiaopintojen ykkösvaihetta, jonka aikana pohdiskelin luontokirjoittamista jälleen vähän uudesta näkökulmasta. Sain oivalluksia muistikirjan äärellä enkä enää ottaisi konetta metsään mukaan. Kirjallisuusterapiaan tutustuminen avasi myös runojen ja muiden luontoaiheisten materiaalien käyttöä kirjoittamisen taustana.
Kun suuntaan metsään muistikirjan kanssa, minulla on toisinaan mukana eväät, välillä Minttu-koira seuralaisena. Joskus haen inspiraatiota erilaisista kirjoitustehtävistä, joskus vain kohtaan kirjoitusretkelläni jotakin, mikä täytyy kuvailla paperille. Jos jokin painaa mieltä, se luultavasti päätyy muistikirjaan. Voi käydä niinkin, että muistikirja jää reppuun, jos sillä kertaa tuntuu paremmalta vain nauttia kahvikupponen ja kuunnella lintujen konserttia.
Alusta asti luontokirjoittaminen on tarjonnut minulle pysähtymisen kokemuksia ja uusia näkökulmia. Melko pian huomasin, että retket ja kirjoittaminen syvensivät luontosuhdettani.
Usein murheet jäävät metsään, ja sekä keho että mieli ovat virkistyneet reissujen jäljiltä. Tämä ei ole ihme, sillä sekä kirjoittamisella että luonnossa liikkumisella on monia terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia – näistä kirjoittelen tarkemmin jokin toinen kerta.
Tänä kesänä havahduin siihen, että haluan auttaa toisia kirjoittajia samankaltaisten kokemusten äärelle. Aloin hahmotella luontokirjoittamisen ympärille rakentuvaa verkkokurssia, ja suunnitelmat etenivät nopeasti. Avaan vihreän oven -pilottikurssini alkaa 28.8., ja ilmoittautuminen on auki nyt! Kurssin infosivulta voit lukea tarkemmat tiedot kurssista ja ilmoittautumisesta.
En malta odottaa, että pääsen kohtaamaan luonnosta ja kirjoittamisesta kiinnostuneita kurssilaisia ja johdattelemaan heitä eteenpäin luontokirjoittamisen polulla!
Ai niin, se mäntyjen napse johtui kevättalvelle ajoittuvasta käpysuomujen avautumisesta. Sammaleet taas ovat ilmeisen hyviä palautumaan ihmisen aiheuttamista tuhoista – ainakin jos vertaa jäkäliin. Sammaleet ovat hyvässä uusiutumistahdissa jo parissa vuodessa, siinä missä jäkälillä menee vuosikymmeniä.
Lähteet
Nisu, M. 2016. Kirjoittaja metsässä – luontoelämykset kirjoittamisprosessin osana. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Kirjallisuus / kirjoittaminen. Pro gradu -tutkielma.
